sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Day 9: Chicago - München - Helsinki

Töttöröö arjen sankarit. Reissun viimeinen kirjoitus on käsillä.

Paskasti nukuttu yö sai arvoisansa päätöksen, kun joku jekkumaakari soitteli hotellihuoneen puhelimeen puoli seitsemältä aamulla. Nukuttua tuli kello 23-01 ja heti perään 04-6.30. Lisäksi Ozon viheliäinen flunssa on tarttunut ja huoneessa ilmastointi säädetty lähemmäs kolmeäkymmentä astetta. Suorastaan painokelvoton yö.

Aamiaiselle sännättiin jo tutuksi tulleeseen luottokuppilaan Elephant's Castleen, joka läheisen sijaintinsa ja mukavan ilmapiirinsä puolesta on erinomainen valinta hyvän oluen ja ronskin kapakkasapuskan ystäville. Muutamat munakkaat myöhemmin tilattiin lasku (Loppusummaksi aamupalalle tuli 57 dollaria josta 18 taalaa oli appelsiinimehua, semisuolainen 3 taalaa per pikkulasi.) ja lä'hdettiin kuka minnekin. Kävin kokeilemassa, josko ostostuuri olisi parantunut, mutta ei. Pienen hotellilevon ja uloskirjautumisen, ja matkatavaroiden autoonsiirron jälkeen päätettiin painella turrekierrokselle kaupunkia kiertävällä sightseeing-trolleyllä. Maksettiin mukisematta 29 taalan lipukkeet, jotka oikeuttavat koko päivän ajeluihin.

Kierros olikin ihan oukkidoukki, mitä nyt pysäkeillä patsastelu hieman korpesi toimintaan tottunutta urbaanisoturia. Nähtiin kaikenlaista mukavaa ja tulipa todettua, että kukin bussinkuljettaja painottaa kierroksellaan eri asioita. Eka rastafari kertoi kaiken Oprahin omistamista huoneistoista Chicagossa, toinen höpötteli mukavia leffoista jotka tapahtuvat chicagossa ja soitteli kliseisiä biisejä, kolmas osasi hieman kertoa historiaakin. Hypättiin kesken rundin pois kokeilemaan taas, josko Antti löytäisi itselleen takin, mutta ei, amerikassa ei takkeja myydä. Kierroksen aikana aamumunakkaiden tarjoamat enut kävivät todella vähiin, joten oli pakko mennä syömään oitis.

Lounaspaikkana toimi TGI Friday's, joka valittiin lähinnä sijaintinsa puolesta siksi, että flunssaisena ja nälkäisenä ei huvita vaeltaa ruokapaikkojen perässä loputtomiin. Täytyy antaa tälle juustoiselle ketjuraflalle pienet propsit, söin nimittäin erinomaisen ja ison pihvin, eivätkä muutkaan ruoastaan valittaneet. Lounaalta hajaannuttiin siten, että osasto ozo & hara menivät kaljoittelemaan norsulinnaan ja pikku-jv paineli tuhlaamaan vikoja dollareita vain palatakseen tyhjin käsin hetkeä myöhemmin. Kesän ostoshekumaan verrattuna tämän reissun hankintaosasto on ollut suuri pettymys, garderoobi on raikastunut vain muutamalla prosentilla...

Viimeisten haikeiden elefanttilinnassa nautittujen virvokkeiden jälkeen olikin aika siirtyä parkkihalliin, josta 63 dollaria lunasti meidät portista ulos ja kohti lentokenttää. Tankattiin vielä vankkurit lentokentän liepeillä sijaitsevassa neuvostoliitossa ja ihmeteltiin näin keskeisen sijainnin teiden hävyttömän huonoa kuntoa. Palautus sujui kivuttomasti, samoin kuin lentokentän kaikki muodollisuudet. Ei mennyt kuin muutama minuutti ja oltiin jo kansainvälisellä puolella venttailemassa.

Lento sujui kuten flunssassa lentäminen yleensä. Hieman epämiellyttävää oli, mutta runsaat tilat sekä aikainen saapuminen Müncheniin tasapainottivat tätä. Münchenissä paineltiin heti ylös kentältä etupihalla sijaitsevaan Biergarteniin nauttimaan lasilliset erinomaista Airbraü-olutta. Reilu mukillinen tätä suodattamatonta laageria maksoi kohtuulliset 2,30 €. Hetkeä myöhemmin oli taas aika siirtyä turvatarkastuksiin joissa havaittiin amerikkalaisten leväperäisyys tarkastuksissa. Chicagossa leatherman meni mukisematta läpi skannerista, kun taas Münchenin särmät rajavartijat nappasivat työkalun repusta lähes pelkällä intuitiolla. Saan nahkapoitsun takaisin, jos osaan maksaa kympin suojelurahaa saksalaiselle tilille...Firman nimi lupaava "Fly, No Cry".

Lyhyt siivu Stadiin oli suurimmalta osaltaan hyvin tuskallinen ainakin allekirjoittaneelle. Normaalin flunssasta johtuvan tukalan olon lisäksi vieruskaveriksi osui se legendaarinen saatanan ylipainoinen, tuttavallinen ja puhelias suomalaissetä, joka on pinnannut niiltä kemman tunneilta, joissa käsitellään keinokuitupaitojen ja kainaloperspiraatioon yhdistettä ja tämän vaarallisen lemun estämistä deodoranttina tunnetulla aineella. Löyhkä oli niin kamottava, että alkuosa lennosta oli impattava Chicagosta mukaan tarttuneiden lehtien partavesimainoksia. Hirveä hien haju helpotti, kun lennon viimeisellä kolmanneksella tajusin exit-rivin olevan täysin vapaa. Vitutti ja riemastutti samaan aikaan. Laskeutuessa oikea korva meni täysin lukkoon ja sattui aivan helvetisti.

Tällaisia olivat ameriikan stoorit tällä kertaa, toivottavasti maistui. Seuraavat reissut suuntautuvatkin sitten jonnekkin ihan muualle.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Day 8: Lafaytte - Chicago

Tuitui mussukat, täältä pesee taas amöriikan terveisiä. Voisin heti alkuun kertoa siitä kun poikasena lähdin ameriikkaan. Musta tuli gould mainer rokimauntintsilla. Mä olin laki. Sitten mä sijoitin mun pesämunan oilbisnikseen. Mutta nyt mun tekee mieli kertoa teille päivästä, jolloin Lafayetten motelliviidakko vaihtuu tuulisen kaupungin vilskeeseen.

Aamulla herättiin taas aikaisin ja pakkailtiin kamppeet hopeiseen dodgeen. Pikaisen Subway-aamiaisen jälkeen gps-laitteen koordinaateiksi iskettiin windy city ja wyndham-hotelli. Matka sujui mutkitta, kunnes saavuttiin paikallliselle kehä kolmoselle. Viimeiseen 30 mailiin uhrattiinkin sitten pari tuntia.

Hotellihuoneet lukittuamme painelimme kaupungille käppäilemään, ostelemaan ipodeja ja muuta mukavaa. Ostoskelu sai eläkeläiset piakkoin uupumaan, jolloin allekirjoittaneen oli käytävä kauppoja läpi soolona. Tulokseton pyörintä noin viidessäsadassa liikkeessä päättyi muutaman tunnin jälkeen pubiin jossa väsyneet pojat istuivat kolmansien tuoppiensa ääressä. Oma orastava flunssa sai lääkkeeksi Maker's Markia ja jotain hanhikaljaa. Hiivojen saavuttaessa huivin oli aika viedä ipodit ja haran uudet stiflat hotlalle sekä räjäyttää tuulisen kaupungin viemäreihin edellisen illan meksikolaiset pöperöt.

Magnificent Mile

Tyhjää suolta lähdettiin oitis täyttämään Gino's Eastiin, elikkä edellisperjantaina koetun Giordano'sin pahimpaan kilpailijaan.

Jonottelua pizzalle

Tagit seinään ja räkää lattiaan

Pienen odotuksen ja seiniin kirjoittelun jälkeen päästiinkin pöytään tilaamaan rasvapiirasta. Valittiin ihana supreme jonka kyytipojaksi otettiin valkosipulia ja pari kannua heinäkenkää. Ja voi pojat, kyllä odotus palkittiin. Vaikka onkin vastenmielistä kun läski hehkuttaa ruokaa, niin nyt on todellakin syytä. Parhaiten tilanteen vangitsee seurueen vanhimman miehen onnen kyyneleet ja pohjaton ihastuminen pizzerian tarjoilijatytsyyn. Kuulemma kiilasi heti Dollyn playboysetin jälkeen kakkoseksi.

Haran sydämmen valittu

Elephant's Castle hotelliin välittömässä läheisyydessä tarjosi vielä jälkiruokakiisselit. Niistä soikeina onkin aika käydä taas tutimaan. Reissu alkaa olemaan päätöksessä, huomenna tähän aikaan ollaan jo pohjoisameriikan ilmatilassa matkalla Müncheniin...

Day 7: Nashville - Hendersonville - Lafayette

Terve vaan kaikki silkohapset. Ameriikan setä se täältä lähettelee terveisiä ja muita bourbonröyhkyjä.

Pieni haikeus valtaa mielen kun joutuu näin mukavasta kylästä poistumaan. Nashville oli juuri se mitä syvästä etelästä haluaa, mukavia ihmisiä, kelpo kiisseliä ja hienoa musiikkia. Holiday Innin kusisen aamiaisen jälkeen lähdettiin työntämään Hendersonvilleä kohti ja sinne päästiinkin hyvin lyhyen siirtymisen jälkeen.

Paikan päällä apua soiteltiin suomesta saakka, sillä Johnny Cashin viimeisen leposijan osoite oli pahan kerran hukassa. Artturin ja Nätti-Villen avulla oikea kalmojen säilytystontti viimein löytyi. Kierreltiin hetki muistolaattojen seassa, kunnes oikea graavi löytyi. Tihrustettiin hetki itkua ja voivoteltiin maailman julmuutta ja paineltiin sitten tankkaamaan vankkurit hautuumaata vastapäiselle bensikselle. Paikalta löytyi myös jonkun onnettoman visa-kortti, jota ei kuitenkaan maksuun käytetty.

Jussi Käteisen viimeinen leposija

Tankki täynnä lähdettiin painamaan eteenpäin, lounasta nautittiin Pizza Hutissa. Kotvasen kuluttua oltiinkin jo Indianapoliksessa, jossa käytiin katsomassa paikallista moottorirataa. Kisat eivät kutienkaan olleet käynnissä, joten kiesi suunnaattiin kohti pohjoista. Pikaisen Outlet-pysähdyksen jälkeen saavuttiinkin jo kauniiseen Lafayetteen, jossa päätettiin yöpyä. Majoitteeksi valittiin Comfort Suites, joka olikin oikein mukava. Dinneri nautittiin Don Poikun paikallisen pahimman vihamiehen, Don Pablon meksikolaisessa ravintolassa. Ape oli oikein maittava. Sitten olikin aika pikaiselle kaljanhakureissulle ja uima-allaspulahdukselle. Klooriveden ja vineton koktaili aiheutti melkoisen unen tarpeen, jota ruokittiinkin aamuun asti.

Ameriikan isoimmat meijerit!

torstai 9. huhtikuuta 2009

Day 6: Nashville

Äsh ja hitsi, reissun eka skraaba. Illan honkytonkkailu vaati veronsa, herätys lipesi juuri hotellin tarjoaman aamiaisen ulkopuolelle ja nälkä oli lähes sietämätön. Kun ukot oli saatu kauttaaltaan pyykättyä, lähdettiin taapertamaan kohti Country Music Hall of Famea (jatkossa CMHF). Sen liepeillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia ravitsemusliikkeitä, joten bäkträkkäsimme muutamat askeleet broadwayn puolelle ja rokotimme aamiaisburgerit kuppilasta nimeltä Paradise Park Trailer Resort. Burgerit olivatkin kerrassaan mahtavat.

Hall of Fame

Suupielet rasvassa ravattiin takaisin CMHF:lle ja ostettiin perusliput ilman audiokierrosta ja käyntiä B-studioilla. Täytyypä todeta, että reissun museot ja näyttelyt vain paranevat kiertueemme edetessä. Sen verran oli taas hillbillytähtösten revolvereita, autoja, kalsareita, levyjä, banjoja ja ulkohuussien ovenkahvoja näytillä, että tekisi mieli kiljua. Erikoisuutena oli tällä kertaa Hank Williams -näyttely, jossa kerrattiin tämän juoppohullun uraa ja tekoja. Lisäksi käsiteltiin kaksi sukupolvea Hank -nimisiä jälkeläisiä. Saman kylän tyttöihin ihastuminen johtaa mielikuvituksettomuuteen lapsosten nimeämisessä? Kierroksella meni useampi tunteroinen, koska se oli todella hyvä, oikea kantrin heureka.

...on soikea, peuna on ruoka aivan oikea...

Dolly

Hieman yllättäen CMHF:n jälkeen läskeillä alkoi olemaan taas nälkä. Lähdettiin hakemaan vankkureita hotellilta, ja siirrettiin itsemme musiikkilaakson Oprylandiin. Koska etukäteen luupattu megamall Opry Mills ja legendaarinen Grand Ole Opry -latotanssitönö sijaitsivat vierekkäin päätimme yhdistää kylttyyrin ja ostosten teon. Ekaksi oli saatava apetta kitusiin ja ratakistiin homma menemällä Tony Roma'siin syöpöttelemään. Virheliike sen puolesta, että muiden asiakkaiden saadessa ruokansa 5-10 minuutissa, me jouduimme odottelemaan keskinkertaista ruokaamme kolme varttia. Tipit jäivät aika minimiin.

Ruoan jälkeen tepasteltiin Grand Ole Opryn edustalle, vain todetaksemme, että päivän kierrokset olivat päättyneet. Tästä murtuneina palasimme ostoskeskukseen. Käytiin paikallisessa Ticket Masterissa kyselemässä joskko saisimme lippuja perjantain pesäpallopeliin, mutta eivät saaneet Chicagon tapahtumiin mitään myydä. Tässä vaiheessa isot pojat hyytyivät ja todelliseen eläkeläistyyliin halusivat mennä autoon istumaan ja valittamaan kipujansa. Kolmen vartin jälkeen tuli ostarilta lähtö, koska 170 kaupasta ei löytynyt yhtään mitään. Paikalliset eivät jostain syystä myyy rotseja missään, silti kaikilla on takit. Mystistä.

Palattiin hotellille ottamaan lepiä. Muutaman tunnin jälkeen lähdettiin Ozon kanssa vielä pikkuiltakruisille kaupungin sykkeeseen ja hakemaan iltapalaa. Loppuilta sujuikin sitten telkkua tapittaessa ja poikien omituisia kuorsausääniä kuunnellessä. Nukuttua tuli näissä harmonisissa olosuhteissa kuutisen tuntia.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Day 5: Memphis - Tupelo - Nashville

Hellurei kaikki tötteröhatut ja muut pikkunassikat ja pahoittelut myöhäisestä päivityksestä...selitys leväperäisyydelle selviää tämän entryn lopussa...

Päivä alkoi rauhallisissa merkeissä, sillä aamun eka kohde aukesi vasta kymmeneltä. Pakkailtiin roinat laukkuihin, käytiin aamiaisella ja lähdettiin kruisailemaan kohti STAX -levy-yhtiön entisiä tiloja, elikkä paikkaa jossa toimii samanniminen museo tänä päivänä. Stax on osaltaan vastuussa käsittämättömän upeasta soul-musiikista jota memphisistä on maailmalle tuupattu, artisteihin lukeutuu mm. Isaac Hayes.

STAX

Kierros museossa käsitti uskomattoman määrän trinkettejä ja triviaa artisteista, levyjen tekemisestä ja muusta aiheeseen liittyvästä. Esillä oli mm. jo mainitun herran platinakoristeltu Cadillac, jossa on turkissisusta. Kuvia ei valitettavasti ole, koska kuvaus sisällä oli kielletty. Rahaa sisäänpääsystä haluttiin 12 taalaa kärsää kohden. Ei paha, oikein suositeltava kohde. Lisää rahaa sai halutessaan antaa crack-käyttäjälle joka hyökki heti pummimaan kun päästiin ovesta ulos. Denso/narkkimagneetti on muutenkin nähtävästi viritetty äärimmilleen...

Staxilta lähdettiin etsimään Aretha Franklinin lapsuuden kotitaloa, jota emme kuitenkaan löytäneet vaikka osoitteessa kävimmekin. Se on ainakin varmaa, ettei näiden seutujen nykyasukeista tule missään vaiheessa mitään supertähtiä, sen verran alueen populaatio nautiskelee hihakarkkia, taikatupakkia ja muita kiellettyjä ainehia.

Slummit hylättiin ja samalla koko kylä. Memphisistä jäi vähän erikoinen kuva. Kaupunki on kuin neuvostoliitosta, sillä erotuksella että ei juoda vodkaa karvalakit päässä betonisen ankeuden keskellä, vaan käytetään ruiskuhuumeita erittäin löysissä vaatteissa betonisen ankeuden keskellä. Memppari on likainen ja ränsistynyt heti välittömän keskustan ympärillä, eikä keskustakaan viihtyisyydellä loista. Beale Streetin blues-kuppilat ovat ehdottomasti visiitin arvoisia, samoin muut musiikilliset kohteet joissa kävimme. Ilman gracelandin, sun recordsin ja staxin kaltaisia vetonauloja koko kaupungin voisi polttaa asukkaineen päivineen, eikä menetys olisi kovin suuri. Suunnaksi otettiin Tupelo, Elviksen synnyinpaikka.

Noin 100 mailia tiukkaa ajoa ja kahta kiloa KFC-kanaa myöhemmin oltiinkin jo Tupelossa ja Elvarin iskän Vernonin rakentaman haulikkomörskän verannalla pällistelemässä. Mökki on keskikokoisen kallioyksiön kokoinen torppa. Alueesta on tehty totuttuun tapaan turistikohde, joten sisäänpääsy maksoi 12 taalaa. Lipulla pääsi synnyintorpan lisäksi Elvis-museoon, kirkkoon jossa Presleyt kävivät palvomassa, sekä Elvis-kappeliin. Kirkossa vetonaulana oli vapaaehtoisten näyttelijöiden kokoama videoesitys 1950-luvun kirkollismeiningeistä. Museossa nähtiin jälleen Elvis-rompetta jos jonkinlaista.

Elvis ja Vernon kotinsa portailla vuonna 1947

Tupelosta ajettiin tuhatta ja sataa Nashvilleen, matkalla pysähdyttiin lähinnä virtsaamaan ja puputtamaan hamppareita. Majoituttiin Holiday Inniin keskustan liepeille ja suksittiin samantien kaljoittelemaan Broadwayn honkytonkkeihin. Baareissa oli lämmin vastaanotto, edullinen budi ja bourbon ja tosi hyvä bändi. Soittivatpa useita toivekappaleitakin. Tämä elostelu on syynä siihen, ettei aamulla kauheasti blogin kirjoittelu kiinnostanut...huomenna palataan taas rytmiin.

Kiiza mussukat, see you on the flipside.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Day 4: Memphis, Tennessee - Graceland

Kauniit huomenet täältä yltäkylläisyyden maasta, jossa aterimet heitetään roskiin yhden käytön jälkeen ja kakka kullataan ennenkuin se huuhdellaan pönttöön!

Totuttuun tapaan noustiin kukonlaulun aikaan, tällä kertaa jopa syystä. Muutamaa iltaa aikaisemmin rekisteröidyimme Gracelandin VIP -vieraiksi ja into nähdä Kuninkaan maja oli käsin kosketeltava. Matkaan lähtöä tosin varjosti Ozzyn inhottava kurkkumätä, jonka seurauksena herra oli miltei toimintakyvytön. Taudista huolimatta pakkauduttiin kinneriin ja lähdettiin ajelemaan kohti Elvis Presley Boulevardia, jossa ennen itse aktia nautimme Bursakunkussa ällöttävät aamiaislimput. Säätila oli luonnollisesti vittumaisen kylmä ja tuulinen.

Tosi tärkee Elvis tyyppi.

Gracelandin saavuttiin heti aamupalan jälkeen, jossa ensityöksi haettiin Elvis Entourage VIP Guest laminaatit kauloihin killumaan. Tämän jälkeen suksittiin oppaan luokse joka jakoi meille audiokiertuelaitteet ja ohjasi meidät henkilökohtaiseen dösään. Busalla ajettiin lipputoimistolta tien yli suoraan Gracelandin tiluksille, kartanon viereen. Siellä kerrottiin, että kun kierros on ohi, meitä odottaisi bonushuone, johon tavalliset turret eivät pääse. Tästä tiedosta soikeina suksimme etupihalle ottamaan kuvia toisistamme ja Elvarin kotista.

Etupihan jellonat

Sisään painuttiin miltei samantien ja sen puitteissa oli aika kytkeä audiokierrosvehkeet tulille. Kierros alkoi luonnollisesti eteisestä, josta pääsi kurkkimaan ruokasalia ja musiikkihuonetta, sekä yhtä kylppäreistä. Sen jälkeen paineltiin kyökin läpi kellariin, jossa sijaitsee kuninkaan kuuluisa TV-huone, jossa voi väijyä kolmea telsua yhtäaikaa. Sitten vuorossa ehkä rumin biljardihuone ikinä jonka jälkeen trampattiin portaat ylös viidakkohuoneeseen. Yläkertaan ei luonnolisesti ollut meillä asiaa, koska sinne pääsevät vain Gracelandin kuraattori, Priscilla, Lisa Marie, Nicholas Cage ja Kuningas itse. Kartanon sisusta on täynnä uskomattoman korneja tyylejä. Ihmetyttää miten entisajan luksus näyttää nykyiseltä kirppariroskalta.

Töllöttimet

Viidakkohuoneesta surffattiinkin jo talon takapihalle, jossa nähtiin mm. heppoja, Lisa Marien keinu ja Vernon-iskän toimisto. Seuraavaksi palkintohuoneeseen, jossa esillä satoja ja taas satoja kultalevyjä ja muita palkintoja, sekä esiintymisasuja ja muuta rompetta. Kerrassaan vaikuttava pläjäys. Palkintojen seasta poistuttiin uima-altaan liepeille, joka on muuten luonnossa huomattavasti pienempi. Sitten kössihuoneeseen jossa esillä mm. piano jota Elvis soittaa luritteli vielä kuolinpäivänsä aamuna. Varsinainen kössihuone oli vuorattu kultalevyillä ja muulla blingblingillä.



Kössistuugan jälkeen olikin jäljellä enää meditointipuistikko, jonne kuningas perheineen on kuopattu. Itkua tihrusti moni fanaatikko ja paikalla vallitsi harras tunnelma. Hetken tunnelmoinnin jälkeen kiilattiin paluubussia odottelevat tavikset ja lyllerettiin bonushuoneeseen. Siellä esillä elviksen työpöytä yläkerrasta ja sekalainen pino kuitteja seinillä. Hienoimmat esineet olivat Elviksen poliisin merkki ja helmiäiskahvalla varutettu pistooli, sekä muut vitriinissä olleet blingit.

Sitten noustiinkin bussiin, jolla mentiin lahjapuodin eteen. Puodista ostettiin tuliaisia, jonka jälkeen mentiin katsomaan Elviksen lentokoneet, autot ja muut kilkkeet, ehdottomasti ostoslistalle meni Stutz Blackhawk vm. 71, kerrassaan upea auto. Nälkä näiversi jo siihen malliin, että oli pakko lähteä hakemaan lisää purilaisia lähimmästä pikaruokalasta.

Ruoan jälkeen Ozo oli pakko viedä hotellille lepäämään ja toipumaan. Jottei homma menisi sormien pyörittelyksi, paineltiin Haran kanssa ostoksille Germantownin Wolfchase Galleriaan. Mukaan tarttui mm. neljä hupparia, villakangasrotsi ja shortsit. Rahaa paloi suorastaan naurettavan vähän. Päästiin hieman kikattelun makuunkin kun osuttiin liikkeeseen, jossa oli myynnissä kaikenlaista perseestä persämoottoriin, t-paitoja, trinkettejä, pierukoneita ja muita jippoja. Liikkeen perällä oli esillä myös kattava valikoima naisten intiimialueiden manipulointiin tarkoitteja sauvoja, joita äitinsä seurassa ollut pikkuskloddi epäili ilmeisesti valomiekoiksi. Oli erittäin hauskaa seurata itkupotkuraivareita ja punastelevaa nuorta äitiä joka yrittää estellä poikansa tähtiensotaleikkejä.

Shoppailujen jälkeen palailtiin hotellille herättelemään otsoa ja valmistautumaan illastamiseen. Syötiin Alfred's -nimisessä paikassa. Logon alla oleva "Great food" on törkeä vale, älkää menkö. Isot pojat menivät hakemaan vielä aperitiiviä toisesta kuppilasta, mutta allekirjoittanut painui hotellin suuntaan pakkailemaan. Kohtapa bourbonsiepotkin saapuivat takaisin. Moottorisahakuorsaus alkoi puoli yhdentoista nurkilla ja jatkui aina tähän aamuun asti.

Se tällä kertaa, huomenna taas lissäää!

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Day 3: Blytheville - Memphis

Rapsakoiden aamutoimien jälkeen sukkuloitiin jäljellä oleva 75 mailia rivakkaan tahtiin. Auto ajettiin suoraan täysin aution Memphisin Peabody Placella sijaitsevaan Hamptons Inniin joka osoittautui jälleen kerran erittäin hyväksi majoitteeksi. Otettiin sviitti, koska ollaan niin varakkaita jätkiä.

Hotlalta paineltiin tallustelemaan Beale Streetin maisemiin. Käveltiin straada päästä päähän ja kohdattiin ruokapaikkoja suositteleva, pöllittyjä cd-levyjä kaupitteleva ja rahaa pummaava crack-käyttäjä. Todettiin keskustan olevan niin tyhjää täynnä sunnuntaiaamna, että käytiin hakemassa hotlalta vankkurit alle ja kruisattiin suorastaan legendaarisille Sun Studioille.

Otso Phillips

Osuttiin paikalle juuri oivalliseen aikaan, kahdentoista taalan hintainen kierros oli juuri alkamassa. Kierroksen emäntänä toimi 26-vuotias Honky Tonk Angel. Neidolla oli rinnan seutu aika kattavasti tatuoitu. Kierros vei yläkertaan, jossa vitriineissä oli esillä Sam Phillipsin ensimmäiset levyntekovehkeet. Kierros sisälsi mukavasti audionäytteitä ja oli muutenkin kaikinpuolin asiallinen. Olisipa paikan päällä saanut tehdä itse äänilevynkin 30 dollarilla, tämä mukava matkamuisto jäi kuitenkin ostamatta vaikka muuta rihkamaa mukaan tarttuikin ihan kivasti. Kotien näsäviiisaille pikku neropateille tiedoksi että pääsin laulamaan Elviksen mikkiin ja kyse ei todellakaan ollut mistään nekrobloukkarista.

Taksin katolla vilkkuu, yön ainoa valopilkkuuu

Studioilta suhattiin Lorraine -motellin edustalle pällistelemään Martin Luther Kingin lahtauspaikkaa. Paikalla toimii nykyään kansalaisoikeusmuseo. Siellähän säilytetään kansalaisoikeuksia, jotka kansalta on Bushin hallinnon aikana viety pois. Kurniva nälkä ja ohimenevä saituuden puuska esti kuitenkin osallistumasta itse museoon tutustumisen, hinnan kuultuamme häivyimme paikalta takaisin Beale Streetin maisemiin.

Lounas vetäistiin Beale Streetin kapakassa, ihan ok setit rasvaporsasta, steroidibroiskua ja bbq-soossia. Ateriaa mentiin sulattelemaan pikku autoreissulle, käväisimme etukäteen tutustumassa Gracelandin maisemiin, sekä ostariin jossa olimme varmasti ensimmäiset valkoihoiset vuosiin. Tuli poistettua lenkkarit. Väsy alkoi hieman vaivaamaan, joten suhasimme hotlalle lataamaan pattereita.

Illan hämärtyessä suita alkoi kuivaamaan, joten painuimme puliukkohommiin Bealen kapakoihin. Illan deja vu-osasto tuli hoidettua käymällä wet williesissä coctaililla, samaa kamaa tullut nautittua aikaisemmin Savannahissa. Dinneri vetäistiin Hard Rock Cafessa, jossa tarjoilija kumosi oluet edellisenä päivänä teetettyyn lippikseen. Perkele. Illan loppuohjelma sisälsi bluesia, bourbonia ja rennon letkeää pöydän naputtelua sekä röhönaurua.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Day 2: Chicago - St. Louis - Blytheville

Jetlagin johdosta Holiday Innissä heräiltiin jo hyvin aikaisin. Suihkujen ja muiden aamutoimenpiteiden jälkeenkin olimme tien päällä jo kuudelta aamulla. Aikainen lähtö Chi-townin kokoisesta kylästä ei ole mikään huono juttu, koska ruuhka-aikaan joka suuntaan liikenne seisoo.

Kolmea sataa mailia I-55:stä etelään, lyhyttä harhailua route 66:llä, neljää pysähdystä eri pikaruokaloiden kusiputkiin ja noin kolme ja puolta burgeria myöhemmin saatiin näkyviin Gateway Arch, tuo St. Louisin kaksi sataa metriä korkea maamerkki. Ja joo sen on suunnitellut tietty Eero Saarinen. Sinnehän toki mentiin sitten saman tien pällistelemään ja ottamaan kuvia. Melkoisen vaikuttava kasa roinaa.

Trio ja kaari

Paikan päällä on varsin viihtyisä puisto, jossa kelpaisi nauttia keskaria. Pömpeliinhän pääsee myös sisälle, mutta pitkien jonojen takia moinen turrekaura hylättiin oitis. Käveltiin kaaren alla olevan nurmikentän läpi ja havaitsimme sen olevan täynnä standardimittaista pökälettä, jota alkuun epäiltiin paskaksi. Lähempi tutustuminen ko. puikulaan paljasti sen olevan nurmikon ilmauksesta (nyt kotibotanistit suut suppuun, en edes halua tietää mikä termi tälle perverssille tavalle on korrekti) syntyvä pötkö multaa ja nurtsia. Räpsiessämme viimeisiä fotoja, neljä amerikkalaista neitiä kääntyi karskin miehekkään Alabama-Antin puoleen omissa tilaisuuden tallennushuolissaan.

Huippumalli haussa


Kun kuvat oli vielä uusittu kertaalleen (tytöt eivät ihan mahtuneet kuvaan, piti peruuttaa joku 5-6 metriä), lähdettiin painelemaan takaisin autolle. Koukattiin kuitenkin Missisippi -joen rannassa toteamassa veden olevan korkealla. Seuraavaksi suuntimaksi iskettiin St Louis Mills - nimeä kantava ostosparatiisi kaupungin laitamilla. Paikallisesta itiksestä tarttui mukaan rytkyä ihan mukavasti, saivatpa isot pojat myös muutaman hiivan paikallisesta baarista. Lähtö viivästyi tovin, koska oli pakko käydä kikattelemassa Wutu-nimisessä afrikanamerikkalaisten suosiossa olevassa isoja vaatteita myyvässä liikkeessä, jossa esillä oli huppari jonka etumusta koristi ehta suomen leijona. Pro Patria, niggas!

Ostoksilta paineltiin ostamaan bensiiniä hintaan 1,89$/gallona, elikkäs aika tasan 40 eurosenttiä litralta. Tankki täyttyi ripeästi ja sitten alkoikin päivän toinen urakka. Matka taittui melkoisen mukavasti, käytiin hakemassa illaksi eväitä ja otso sijoitti paikalliseen erikoisuuteen.

Ameriikan herkkua

Majoituimme Hampton Inniin Blythevilleen, joka sijaitsee noin 75 mailin päässä Memphisistä. Mukava majoite kerrassaan. Unettomuus vaivaa kuitenkin hieman edelleen. Paikallinen fauna konsertoi myös melko äänekkäästi näin puoli seitsemältä aamulla...

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Day 1: Helsinki - Frankfurt - Chicago

Hei vaan kaikki kotien pikku nassukat!

Matkan ensimetrit ovat käsillä ja tunnelmat ovat hyvät. Vaikka yö tuli nukuttua miten sattuu, päivä alkoi niin sanotusti optimaalisesti, kun o'Hara saapui palkollisensa sekä ympäristöystävällisen priuksensa kanssa hakemaan ensin hämeentien flipperivelhon ja sen jälkeen viikin virstanpylvään täsmällisesti sovittuna aikana. Lentokentälläkin lähtömuodollisuudet olivat iiseimmät ikinä, niihin meni aikaa ehkä minuutti. Ne olivat niin helpot, että jouduttiin odottamaan Oak Barrelin aukeamista vartin verran kahvion puolella...

Saksalaisella tehokkuudella lentoyhtiömme Lufthansa toimitti meidät Frankfurtin ihmeelliseen kaupunkiin. Lento oli helppo ja miellyttävä. Välilaskun merkkitapahtumia oli Otson jo 32 vuotta odottelema täydellinen kakkaussuorite. Sata kilsaa tuubissa kävelyä ja paria hiivaa myöhemmin istuskelimmekin jo jumbojetin sisuksissa paikoilla 41 ABC, rungon vasemmassa laidassa.



Jumbossa meidän mestoilla istui joku velmu äijä, mutta käskettiin sen kerätä kimpsunsa ja painua helevettihin siitä. Lento itsessään oli mukavin transatlanttinen ylitys koskaan, koska uni tuli, tarjoilu pelasi ja kaikki toimi. Ainoat miinukset mukavuudelle tulivat takana istuvasti "monosen leadista", elikkäs aikaa vanhemmasta jarrusta jonka ainut elämän ilo oli selkänojan palauttaminen pystyasentoon joka kerta kun nojasi eteenpäin, sekä muutenkin erilaisten terminaalipotilaiden suhteettomasta määrästä verrattuna general populationiin. Geriatrikkojen määrä realisoitui yhden hiihtäjän kohdalla siten, että ukon jalat lakkasivat kantamasta ja kohta huudeltiin jo kliseisesti matkustajien joukosta lekuria laittamaan tippaa äijälle. Viereisessä rivissä istui vielä oksua tuuttaava emäntä, mutta sai onneksi refuusin osumaan sille varattuun pussukkaan. Kivuton kokemus kuitenkin. Onneksi Hara ei saanut hindu-ateriastaan allergiakohtausta!!!

Muodollisuudet o'haren lentoasemalla olivat tyypilliset, mutta suhteellisen nopeat. Ei siis mitään verrattuna kesän Losin kokemuksiin. Pikkuventan jälkeen saatiin laukut ja paineltiin ulos odottelemaan Aviksen dösää. Vuokra-autoksi lukittui Dodge Nitro, tällä kertaa valintaan ei saanut itse juuri vaikuttaa. Ihan kelpo peli, perusvarusteet ja muovinen tunnelma, niinkuin nykyjenkeissä yleensä. Plussat hiljaisuudesta ja ajofiiliksestä. Heti ensteksi ajettiin väärään osoitteeseen, mutta sitten eliiteillä navigaattorinkäyttöskilsseillä saatiin oikea osoite taululle.



Roudattiin kapsäkit Holiday Innin huoneeseen 406. Tätä edelsi toki noin vartin sepustukset kanta-asiakkaiden eduista respan parrakkaalta naiselta. Sen enempiä miettimättä paineltiin kaljalle lähikuppilaan, joka olikin jo täynnä kännisiä meklareita. Vedettiin Cactus-baarissa ripeät heinäkengät huiviin salamana, koska nälkä oli jo valtaisa. Kulman takainen Giordano's tarjoili maukkaat pizzapiirakat ja pari kannua budia. Märehdinnän jälkeen paineltiin vielä handelista hakemaan Miller Highlifea ja eteläistä mukavuutta. Täytyy sanoa, että Cal's Liquorin mukaanmyynnissä on mukava myymisen tunnelma. Heti sisäänmennessä harmaantunut polakki huutaa NEXT ja ilmoittaa, ettei aikaa saa tuhlata miettimiseen, on ostettava heti ja paljon. Laskun loppusumman hän ilmoittaa ruotsiksi väärin ja kysyy sitten puhummeko ranskaa. Kun vastaamme myöntävästi hän toteaa etti siitä ole hyötyä, koska hän ei puhu sitä. Kuten oluet, olemme hänelle importteja.



Hotellilla lyhdyt sammuivat melkoisen vikkelästi ja nyt ainakin allekirjoittaneella on kello aivan sekaisin. Kello on 3.30 yöllä paikallista aikaa ja olen pirteä kuin peipponen nukuttuani melkein kymmenen tuntia...

tiistai 31. maaliskuuta 2009

Alkutäpinöitä, fiilistelyä ja reitin avausta

Jumalan Terve kaikki pikku nöyhdänkaivajat!

The Sun otsikoi 17. elokuuta 1977 Kuninkaan poismenosta seuraavasti:



Toivottavasti te siellä kotona ette nyt kuole jännäkakkaanne ainakaan yksin, sillä kuten osa jo tietääkin, Alabama-Antin kolmas autokierros vapauden maassa alkaa lähipäivinä, eli ne rähmäiset silmät kannattaa surffata tähän osoitteeseen seuraavien viikkojen aikana. Nyt varmaan alkaa jo pikkusormet siellä kotona hikoamaan ja refresh-napin painamista on aloitettava välittömästi treenaamaan että pysyy uusimmissa käänteissä mukana...

Yhtälailla jännityksen tremolot varmaankin kouristavat myös Hayride-Haran ja Ole Opry-Otson ryppyisiä pakaroita. He ovat näillä automatkoilla ensikertalaisia, vaikka muuten reissussa rähjääntyneitä äijiä ovatkin. Hara soittaa täräytti jo Antero Mertarannankin hätiin. Kyseinen show on kuunneltavissa Yle Areenassa. Linkistä aukeaa "Puhelinlangat laulaa" radiolähetys, joka täytyy pikakelata tarkalleen aikaan 2:36:47, jotta saa kuulla Haran ja Mertsin evästykset matkalle sekä tietty hieman Elvaria.



Tämänkertainen reitti selviää kun tihrustaa yllä olevaa karttaa. Luftwaffen lentoliput Chicagoon polttelee taskussa, samoin kuin maailman ainoa oikea unelmien valuutta, amerikan yhdysvaltojen dollari. ESTA -kaavakkeet on täytetty jo aika päivää sitten ja eka yö tullaan koisimaan Chicagon Holiday Inn Downtownissa. Perseiden kuljettimena toimii AVIS -vuokraamon yllätysmaasturi siitä isommasta kokoluokasta. Saatetaampa tonteilla vuokrata myös vaaleanpunainen caddy...

Pysykää kanavalla!